Oli jokseenkin ahdistava tunnelma tänään terapiassa, kun tuli niin paljon hiljaisia hetkiä. Sitten yhdenkin kerran R kysyi, että mitä minä jäin ajattelemaan. Meinasi tulla paniikki, että mitä tosiaan? Ajattelinko jotain vai enkö vaan keksinyt mitään sanottavaa? Minua ahdistaa, kun tuntuu, että minun pitäisi keksiä aina jutunaihe. Ei minulla välttämättä ole aina sanottavaa ja riittääkökään sitä loputtomiin? Sovimme, että jatkamme tapaamisia nyt vuoden verran tästä eteenpäin. R kysyi, että millainen fiilis minulla on, tahdonko jatkaa hänen kanssaan työskentelyä vai ahdistaako minua ehkä liikaa. Sanoin että ei ei, tahdon jatkaa. Vaikka oikeasti.. en ole varma. Ahdistaahan minua toki, mutta ehkä se kuuluu tähän alkuvaiheeseen ja uuden ihmisen kanssa olemisen opetteluun. R on kuitenkin mukava minua kohtaan. Missä siis mättää?! Kaipa vielä tarvitsen aikaa, että saan "sen oikean tunteen" kohdalleen.

Mutta minä olen nyt ihan ulalla, onko tuo nyt edes oikeaa psykoterapiaa, sillä Kelan suunnalta ei kuulunut yhtään mitään enkä ole mitään hakemuksia tehnyt tms. Eli mitähän ihmettä? Kuitenkin p s y k o t e r a p i a s t a on ollut aiemmin puhetta ja sellaiseen minä tahdoinkin alunperin, mutta nyt alkaa mietityttää onko tämä vaan joku normaali hoitosuhdejuttu. R on koulutukseltaan psykologi, sen tiedän, mutta muutapa en oikeastaan hänestä tiedäkään. Enkä viitsi itse ottaa asiaa puheeksi. Pitää toivoa, että ensi lääkärikäynnillä lokakuun puolivälissä tulisi selvyyttä asiaa. Samalla pitää selvitellä minun kuntoutustukiasioita, että jatkuuko sama tuki vielä lokakuun jälkeen vai missä muodossa sitä rahaa saa. Toivottavasti lääkäri on hoitanut asiaa ettei loka-marraskuussa tarvitse odotella rahaa turhan pitkään..