Tänään tapasin ensimmäistä kertaa R:n kanssa. Menin paljon etuajassa, yli puoli tuntia ehdin istua siinä pikkuruisessa huoneessa, jota odotushuoneeksikin kutsutaan. Sittenpä kahdeltatoista R kutsui minut sisään.

Ensimmäisenä iski hätäännys, kun R sanoi, että hän lähtee siitä, että minä päätän kunkin tapaamisen keskustelunaiheen. Minä?! En minä tiedä, mistä puhua. Toivoisin johdattelua ja kysymyksiä ja analysointia. Mutta sitten R pyysi minua kertomaan itsestäni ja minähän kerroin. Ylimalkaisesti kaikkea lapsuudesta nykyhetkeen. Toki R kyseli ja otti kantaa siinä samalla. Eikäpä se ollutkaan niin kamalan vaikeaa.

Ammattitaitoiselta, asialliselta ja empaattiselta vaikutti hän. Kuunteli ja jutteli. Sovimme seuraavan tapaamisen ylihuomiseksi. Aika nopeasti se on jo edessä, toivottavasti ei tule unettomia öitä (kuten viime yönä), mutta sitä tehokkaamminhan sitä pääsee kiinni terapian hyötyihin, kun tapaamiset ovat tiiviitä.

Nyt ajattelin lähteä käymään vielä kaupungilla. En kestä olla täällä neljän seinän sisällä, tai muuten vaan rupean pötköttämään ja pötkötän nukkumaanmenoon asti.